Uttilaisen sanapelin säännöt ovat vähintään uttilaiset. Samaan aikaan kun pelissä on kymmenittäin sääntöjä, ei siinä kuitenkaan ole yhtään sääntöä. Ei yhtään sellaista sääntöä, jota olisi pakko noudattaa.
Uttilaista sanapeliä voi aivan oikeasti pelata ihan miten vain.
Yksi istuu väriympyrän viereen lattialle ja pyörittää pyörittämistään värihyrrää. Hän ei innostukseltaan ehdi keskittyä sanoihin tai mattoihin, jotka ympäröivät häntä.
Toinen heittää noppaa kerta toisensa jälkeen välittämättä mistään, mitä hänen ympärillään tapahtuu, sillä hän miettii kuumeisesti sitä, millainen ääni tunteesta voi kuulua.
Ja kolmas seisoo maton päällä ja pohtii mikä pitää sellaista ääntä, jota voi kutsua ropinaksi, pystyäkseen muodotamaan lauseen, joka sisältää tämän sanan.
Uttilaisen sanapelin avulla voi kirjoittaa runoja, harjoitella sanaluokkia, saada toiset nauramaan kippurassa, tai siinä voi kerätä itselleen muistoksi kuusi väriä ja kuusi sanaa.
Parasta Uttilaisen sanapelin sääntöjen säännöttömyydessä onkin ehkä se,
että peliä pelatessaan ei koskaan tiedä, mihin se sinut johdattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti